Virossa, päivät 5 ja 6: Laivalla Kihnuun

Kävelimme kohti Terveks loomakliinikkiä hakeaksemme koirille heisimatolääkitykset. Matkalla huomasin Emmin nilkuttavan toista takajalkaansa. Tämä oli toinen kerta kun näin Emmin nilkuttavan, tietysti stressi tuli ja sadattelin sitä miksi juuri matkan aikana piti sattua jotain tälläistä.

      Mentiin takaisin asunnolle puntaroimaan asiaa. Päädyin siihen tulokseen, että mennään eläinlääkärille, mutta en nyt kuitenkaan mainitse mitään nilkutuksesta sillä en innostunut huonolla kielitaidollani selvittämään mikä Emmillä voisi olla jos olisikin vain ohimenevää. 

 

Köpöteltiin sitten mummo vauhtia eläinlääkärille. Vastaanotolla ei näkynyt ketään, lukuunottamatta terraariossa mulkoilevaa liskoa. Pöydällä oli kello jota soitettuani ystävällinen nainen kiiruhti paikalle. Rupesimme puhumaan englantia, mutta hän totesi, että "Tehän olette suomalaisia?" eli muisti lähettämäni sähköpostin ja saimme huokaista helpotuksesta (muutenkin virolaiset tuntuu osaavan paremmin suomea kuin englantia). Hän pyysi meitä punnitsemaan koirat ja taas tuli todettua, että voisi Emmi kilon kevyempi olla vaikka ei se mikään läski ole, turhan paljon lihasta ;-). 

 

Meitä pyydettiin sitten siirtymään toiseen huoneeseen. Eläinlääkäri kysyi haluammeko antaa itse lääkkeet vai antaako hän. Totesimme molemmat, että voimme antaa itse. Ilmeisesti hän ei kuullut Jekun omistajan sanovan niin, kun antoi itse. Minä sen sijaan annoin Emmille joka nauratti eläinlääkäriä, meillä oli nimittäin meetvurstipaketti mukana joidenka sisään suunnittelin pyöritteleväni tabletit. Ahne Emmi ei edes huomannut nielaisevan mitään meetvurstin lisäksi. 

Matkalla asunnolle Emmin nilkutus oli kadonnut täysin, ilmeisesti eläinlääkärin parantava läheisyys oli tehnyt Emmin taas terveeksi ;D. Asunnollamme ihmettelimme miksi Jekun lääkitys oli maksanut euron enemmän (14e) kuin Emmin vaikka sai vähemmän tabletteja. Kuittia tutkittua huomasimme, että kun lääkäri oli antanut itse lääkkeen hintaa tuli viisi euroa enemmän. Ei onneksi paljoa kuitenkaan. 

       Koirat jäivät kotiin kun lähdimme syömään ja pyörimään kaupungille. Illalla lähdimme lenkille valleille josta takaisin tullessa meitä vastaan tepsutteli ensimmäinen (ja viimeinen) näkemämme kulkukoira.

 

Herättiin väsyneinä kuuden aikaan. Seitsemän jälkeen lähdimme ajamaan kohti Munalaiun satamaa. Sieltä lähti laiva joka tunnissa kuljetti meidät Kihnu nimiseen saareen. 

Aamulla oli hyytävän kylmä, mutta saaressa oli meidän iloksemme aurikoisen lämmintä. Lähdimme kävelemään majakkaa kohti jonne oli kuuden kilometrin matka. Kuumuudessa ja tavaroita kantaessa matka tuntui erityisen pitkältä. Juotavaa oli kuiten runsaasti ja Kihnun kauniita maisemia oli mukava katsella. 

 

Majakalla söimme eväät samaan aikaan kamera reistaili. Kiipesimme majakkaan (sai tosiaan kuntoilla portaita kiivetessä kun oli jo kuusi kilometriä kävelyä takana ja toiset samanmoiset edessä) ja siellä onneksi tapahtui taas ihme parannus ja kamera rupesi yllättäen onneksi toimimaan. 

       Jonkin ajan kuluttua lähdimme takaisin. Matkalla pihoista karkasi meidän luokse koiria. Yhdessä pihassa oli nöffejä joista yksi oli vapaana. Se suuntasi päättäväisesti kohti Emmiä joten tarrasin nopeasti sen turkkiin. Jälkeenpäin ajateltuna siinä olisi voinut sattua köpelösti jos koira ei olisikaan arvostanut vieraita, mutta mitä sitä ei oman koiran vuoksi tekisi. Musta jättiläinen paljastui kuitenkin ystävälliseksi vanhukseksi. Seuraavasta pihasta pinkosi taas koira luoksemme, tällä kertaa ujo pieni sekarotuinen. Se seurasi päättäväisesti meidän perässä pidemmän matkaa joten jouduttiin vähän ohjailemaa kilttiä koiraa oikeaan suuntaan ettei ajautuisi kovin kauas kodistaan. Onneksi empimisen jälkeen kääntyi takaisin. Näimme matkalla lehmiä jotka muistuttivat kovasti Emmiä, kenties olisi pitänyt tuoda niistä yksi kotiin. 

 

Pysähdyimme lopuksi rannalle kun aikaa oli. Laivassa koirat oli tosi väsyneitä joten kävivät heti nukkumaan. Koirat ilmeisesti karkoitti ihmiset ympäriltämme  ja aiheuttivat epäileviä katseita vaikka ystävällisiä ihmisiä olivatkin, kenties Virossa ei ole tapana kuljettaa koiria joka paikkaan. Eräs mummo kuitenkin uskaltautui hurjien koiriemme viereen istumaan. 

       Ajettiin takaisin Pärnuun, käytiin syömässä ja illalla saunottiin.