Liian jännittävä sunnuntai

Lauantaina kun lähdin lenkille oli älyttömän kuuma. Emmillä oli viilennysliivi päällä, mutta siltikin kuumuus haittasi. Käytiin kuitenkin aika pitkä lenkki, mutta vettä sai antaa koirille paljon. Sisällä Kity ei ollut reipas oma itsensä vaan nukkui vain, sillä oli selvästi ikävä kotia. Yritin kovasti leikkiä ja keksiä aktivointia, mutta ei innostunut joten annoin nukkua. Illalla Kityllä kuitenkin alkoi olemaan sen verran paljon virtaa, että into rupesi palaamaan. Lähdettiinkin iltalenkille jossa sai kovia hepuleita. Iltalenkin jälkeen Kity ei enään jännittänyt Emmiä ollenkaan.
Toinenkin yö meni erittäin hienosti ja aamulla oli iloinen vesseli vastassa. Kity on hurjan kiva ja helppo koira joten on ollut mukavaa kun olen saanut sitä hoitaa. Tänään meille tuli myös Mico päivähoitoon. Oli hurjan ihanaa nähdä pitkästä aikaa poikaa, kun sitä on kova ikävä ollut!

Päästiin lähtemään vasta iltapäivällä lenkille kun aamupäivällä ukkosti. Otin koirista kuvia ja menin siirtämään Kityä parempaan asentoon kun ei suostunut namien perässä siirtymään. Siitä Kity aloitti "lälläslää etpäs saa kiinni" -leikin. Yritin houkutella nameilla luokse ja pari kertaa siinä onnistuin, yritin aina samalla saada napattua Kityn kiinni. Kity aina livahti käsistä. Jossain vaiheessa Kity ei enään uskaltanut tulla luokseni kun pelkäsi, että nappaan kiinni.
        Siinä sitten samalla Kityn omistaja soitti minulle kun oli yrittänyt soittaa aiemmin hänelle. Kysyin, että onko mitään keinoa saada Kityä kiinni. Hetkeksi kadotin näköyhteyden koiraan kun ajattelin kiertää ladon toisesta suunnasta mistä aluksi. Sen jälkeen Kityä ei näkynyt enään missään, ei yhtään missään. Kierteilin ja huusin, mutta ei, ei edes pientä näköhavaintoa. Samaan aikaan Kityn omistajan kanssa puhuessa tultiin siihen tulokseen, että minun on järkevintä lähteä heidän kotiin jos Kity päättäisi mennä sinne.
       Minulla ei ollut mitään havaintoa mihin suuntaan Kity olisi lähtenyt. Lähdettiin sitten suorinta ja todennäköisintä reittiä pitkin takaisin. Matka oli ihan kauhea, Kityä ei näkynyt missään enkä voinut juosta kun hyvä jos Emmi ja Mico jaksoivat edes kävellä paahtavassa kuumudessa. Kysyin vastaantulijoilta olisivatko he madollisesti nähneet koiraa, ei mitään apua. Minun oli pakko juottaa koirat matkalla.
Lopulta päästiin Kityn kodille, Kityä ei näkynyt missään. Jätin Emmin ja Micon tuuletusparvekkeelleen minuutiksi kun kiipesin portaita jos Kity olisi jotenkin päässyt rappuun sisään. Paniikki oli hirveä kun koiraa ei vieläkään näkynyt missään. Minun oli pakko lähteä viemään Emmi ja Mico meille, kun eivät jaksaneet yhtään enään lenkkeillä. Heitin koirat kotiin ja hain pyörän kellarista.
Vauhdilla pyöräilin takaisin Kityn pihalle ja juuri samaan aikaan kun paikalle saavuin onnenkyynelet vierivät poskiani pitkin kun sain nähdä, että Kity tyytyväisenä kipitti kohti kotiaan. Kity oli selvinnyt parin kilometrin pituisen matkan jonka varrella oli autotie, paljon ihmisiä ja taloja.
         Kity oli selvästi iloinen nähdessää minut, mutta ei siltikään antautunut kiinni otettavaksi. Istuin pihan penkillä ja heittelin Kitylle nameja. Pikkuhiljaa luottamus kasvoi ja sain namien avulla suljettua Kityn rappuun. Rapussa Kity antoi ottaa kiltisti kiinni eikä yrittänyt yhtään karkuun.

       Kityä *oman elämänsä lassieta* pieni karkumatka ihmetyttänyt, näytti vain tyytyväiseltä. Vein koiran kotiin ja sieltä en enään lähtenyt ulos ennen kuin Kity tultiin hakemaan omaan kotiin. Minulla on ihan hirveä olo. Koiralle tuosta karkumatkasta ei todennäköisesti tullut traumoja, mutta minulle ja omistajille senkin edestä. Kitylle olisi voinut sattua vaikka mitä ainoastaan sen takia kun pidin vapaana, tosin oli siihen lupakin, mutta olisi pitänyt tajuta. Kity oli vielä vasta ekaa kertaa hoidossa joten sen omistajatkin saivat tosi huonon kokemuksen tästä. En ihmettele yhtään jos eivät enään uskalla antaa hoitoon. Vaikka tuo ei perjaatteessa ole kokonaan minun syyni on minulla kuitenkin tosi paha olo. Onneksi päättyi onnellisesti.